maanantai 21. syyskuuta 2015

Still alive

No niin. Ollaan näemmä onnistuttu elämään, ei nyt rauhaisaa, mutta jonkinlaista yhteiseloa kolmen hengen perheenä kuukausi. Muun muassa tälläisiä ajatuksia on herännyt:

- Juuri tämä vauva on ihan söpö, vaikka vauvat ei yleisesti ottaen herätä mussa mitään tunteita, ne kun on sellasia punakoita möhkäleitä, jolla on liikaa nahkaa. Jännä, että just tää meille tullut kuitenkin on aika nätti. Kävipäs tuuri.

- Vauva on helpompi pitää hengissä kuin viherkasvi. Johtunee siitä, että siinä on ylivuotojärjestelmä molemmissa päissä, sekä äänimerkkisysteemi, joka muistuttaa, jos on kasteltu liian vähän. Siihen asti, kunnes vastaavat ominaisuudet saa viherkasveihinkin, en suostu kantamaan niistä vastuuta.

- Parhaita hetkiä vauvan kanssa on, kun siitä voi tehdä pilaa. Siis nauraa toisen kustannuksella ilman, että se vielä ymmärtää. Ja ottaa ennakoivasti huvittavia kuvia ja videoita, millä sitä mahdollisesti voi kiristää teini-iässä. Kolme leukaa, silmät kierossa ja maitonoro valuu suupielestä, ei aina niin viehkeän näköistä...

- Kakkajutut ääni- ja ilmetehosteineen jaksaa naurattaa yllättävän paljon joka päivä


- Epäinhimilliset vaatimukset tuoreille vanhemmille, kuten vauvakirjan sivulle otettavat vauvan jalanjälki ja kädenjälki. Yritettiin saada ne tehtyä Laurin kanssa. Jos oltaisiin käytetty punaista väriä, lopputulos olisi muistuttanut veristä b-luokan kauhuelokuvaa. Onneksi on mummi, joka hoisi homman kädentaitajan ottein.

- Vanhemmuudesta selviämisen tärkeimpiä edistysaskelia on, että voi julkisilla paikoilla jatkaa sitä, mitä oli kulloinkin tekemässä, vaikka vauva huutaisi kurkku suorana. Ensimmäisinä kertoina hävetti työnnellä vaunuja, kun sieltä kuului sellasta kirkumista kuin joku tarvitsisi välittömästi lastensuojelua tai vähintään parempaa äitiä. Nyt ei juuri enää hävetä, pystyy ihan pokkana kärräilemään kirkuvaa ipanaa pitkin poikin.





sunnuntai 13. syyskuuta 2015

Vuosaari

Ollaan asuttu kohta kolme kuukautta Vuosaaressa. Herttoniemeen ei ole ollut ikävä, vaikka ihanaa aluetta sekin oli. Kun etsittiin uutta kotia, kriteereinä oli hyvät julkiset kulkuyhteydet, hyvä skeittiparkki lähistöllä ja hyvät ulkoilualueet. Mistään näistä ei tingitty, ja jos nyt oltaisiin ostamassa asuntoa, ei tingittäisi vieläkään. No skeittiparkista en oo vielä itse päässyt nauttimaan, mutta sitä odotellen oon fiilistellyt muita ulkoilualueita senkin edestä. Ne on Vuosaaressa ihan mahtavat - Uutela, Kallahti, ranta, puistot... Samoin en oo lähiaikoina hyödyntänyt julkista liikennettä yhtään, koska en yksinkertaisesti ole poistunut Vuokista mihinkään ennen eilistä, mutta toisaalta metro on kuljettanut kavereita linjan varrelta tähän suuntaan.

lr-20

Koska kotikulmilla on elämä niin helppoa, poistuin eilen ensimmäisen kerran tästä kaupunginosasta sairaalasta paluun jälkeen. Käytiin Suvilahdessa Sri Lankalle rakennettavan skeittiramppiprojektin skate&donate -skedetapahtumassa ja samalla Suvilahdessa olevassa kiertävässä Tivolissa. Vauva nukkui koko reissun, mukaanlukien siirtämiset turvaistuimesta vaunuihin ja takaisin. Oli siis kiva eka reissu pois kotikulmilta, uskaltaa ehkä toistekin lähteä, kun ei tullut kellekään itkua ja hermojenmenetystä. Lahjoitin skeittidekkini ja jotain itselle turhaa pikkusälää Sri Lankan skeittarilapsille. Täytyy myöntää, että se oli samalla loistava tekosyy ostaa itelle uusi dekki laudalle paluun kunniaksi.

lr-35

Huomenna alkaa uudenlainen arki, kun Late palaa töihin. Saa nähdä miten sujuu, ja kelpaako tolle isin pikku sylikissalle joku muu torkkupaikka, vai saatiinko se kolmessa viikossa lellittyä pilalle.

perjantai 4. syyskuuta 2015

Kuntokuuri

Ei käy enää aika pitkäksi. Tuotiin sairaalareissulta tuliaiseksi pieni, vaativa aikasyöppö, joka lisäksi generoi ihan käsittämättömän määrän pyykkiä päivässä. Ihan hyvin ollaan pärjätty nyt, kun meitä on kaksi aikuista ihmistä kotona vastaamassa yhden pienen ihmisen tarpeisiin, mutta en odota innolla Laten isyysloman loppumista.


Ollaan alusta alkaen pidetty kiinni siitä, että kerran päivässä pitää poistua kotoa, ettei seinät kaadu päälle. Late on käynyt päiväsaikaan nauttimassa tyhjistä skeittiparkeista ja mä oon varovasti alkanut rakentaa skeittikuntoa kävelylenkeillä. Mulla mitattiin sairaalassa hemoglobiiniksi 82. Se oli koko raskauden ajan ollut melko huono ja menetin velä päälle puolitoista litraa verta niin mitäpä muuta voi lukemiksi odottaa. Hemoglobiinin nostaminen on siis ollut ykkösjuttu, uskalsin nostaa vauvaakin itse vasta kolmantena päivänä, kun pelkäsin että pökrään se sylissä. Ensimmäinen lenkkini käsitti kotiinpaluusta seuraavana päivänä talon kiertämisen. Sen jälkeenkin huippasi, toki onhan tää iso talokin, että meni ainakin viisi minuuttia. Alkuun en ole vaivautunut säätämään vauvaa mukaan lenkille, kun pukemisruljanssi vartin lenkin takia tuntui aika turhalta. Nyt, kun oon pidentänyt lenkkiä joka päivä viidellä minuutilla, alkaa pituus olla sellainen, että ipanakin on saanut liittyä seuraan. Tänään oltiin ensimmäisen kerran yli tunti liikkeellä!


Tavoite on päästä marraskuussa takasin laudalle. Pakkaa sekoittaa vähän se, että taustalla on kuitenkin iso polvileikkaus. Painan nyt jo saman verran kuin ennen raskautta, ja voin kertoa, että ne hiellä ja vaivalla kuntoutuksessa hankitut reisilihakset ei kuulu jäljellejääneeseen massaan… niinpä peruskunnon hankkimisen aikana tarvii myös kuntouttaa jalkoihin sen verran lihaksia, että varsinkin leikatulla polvella on tuki kunnossa. Pari kuukautta pohjatyötä mieluummin nyt, kun uusi vamma… Kärsivällisyyttä siis tarvitaan!