lauantai 21. marraskuuta 2015

Vaaleanpunaista hattaraa

Marraskuu on synkeimmillään, mutta mun elämässä siinä edessä on silti hennon vaaleanpunainen harso. Vähintään pari herätystä yössä pehmentää aivot, mutta en tiiä onko siitä tällä hetkellä enemmän haittaa vaan hyötyä. On sellasta perusmukavaa silti jatkuvasti, vaikka vähän väsyttääkin. Alun epämääräsyys on muuttunut, ei nyt päivärytmiksi, mutta sellaiseksi että päivien kulusta on jonkinlainen aavistus. Aivojen lisäks on pehmentynyt jotain muutakin, sillä tuo pieni otus on musta aivan todella hellyyttävä ja on ihana viettää sen kans aikaa. Älkää kertoko kellekään, mutta kulutan päivittäin ihan ketterästi tuntikausia vaan puhumalla pehmoisia Röhkikselle.

Pehmennyt pää näkyy myös siinä, että en muista juuri mitään. Musta tuntuu ja uskon että vaikutankin suht skarpilta, kun puhun muiden kanssa, mutta jälkeenpäin en välttämättä muista, mitä on puhuttu. Tää on aika vieras tunne, kun oon tottunut siihen, että muistan yleensä asiat oikein hyvin.

Vaikka Röhkiksen kanssa oleilu on mukavaa, oon myös tyytyväinen, että oon pysynyt tavoitteessani saada kroppaa takaisin pelikuntoon. Oon nyt käynyt kerran pari viikossa skeittaamassa, ja on kyllä maistunut, vaikka aika iisisti tuleekin vielä otettua. Jouluna tulee kaksi vuotta sitä, kun oon oikeesti viimeks skeitannut täysiä, sen jälkeen oon kyllä ollut laudan päällä, mutta aina varmistellen - eka polven ollessa hajalla, sitten leikkauksen jälkeen varovasti aloitellen, sitten mahan kasvaessa sitä varoen. Nyt olis kauheen kiva, jos ei tulis mitään isompaa, vaan vois pitkästä aikaa vapauttaa varmistimen ja antaa palaa.

Sen lisäks, että kotona on mukavaa, tulee oltua aika paljon liikkeellä. Röhkis kulkee pääosin vaivattomasti mukana, sillä niin kauan kun vaunut on liikkeellä, se useimmiten köllöttelee siellä täysin tyytyväisenä.


Boardexpossa Röhkis nukkui koko reissun, mukaanlukien näiden kuvien otto.

Nyt kun on mahdollisuus, yritän myös ottaa itteeni niskasta kiinni ja tehdä juttuja, mitä ei ehdi niin helposti sitten kun on taas töissä ja aika enemmän kortilla. Tällä viikolla oltiin pari päivää Tampereella. Pääagenda oli käydä pitkästä aikaa viisivuotiaan veljenpojan kanssa tekemässä kaksin jotain kivaa. Käytiinkin sisäleikkipuistossa. Oli aika win-win -reissu, sellaiseen tarvitsee maksaa pelkästään lapsesta, mutta silti pääsin itekin pitkästä aikaa hyppiin trampoliineilla, kiipeilemään ja riehumaan. Ihan mahtavaa!

Tuli myös nähtyä kavereita ja bonuksena löytyi vielä sopiva rako kävästä korkkaamassa vastarempattu Tampereen hallikin. Tälläsiä reissuja lisää!


Tampereen hallilla, kuva Susa.

tiistai 3. marraskuuta 2015

Ihanat nimijuhlat

Vietettiin viikonloppuna Röhkiksen ihanat nimijuhlat. En ollut koskaan ollut nimiäisissä, joten järjestelyissä ei voinut kopioida jo nähtyä ja hyväksi havaittua, mutta toisaalta eipä niissä ole mitään pakollista kaavaakaan. Järjestelypuolelta muutenkin on nuo skeittitapahtumat perhejuhlia tutumpia. Kolmikymppisissäni hiihto- ja lumilautaratsastettiin pellolla kahdenkympin pakkasessa ja makoiltiin paljussa, mutta se konsepti ei ehkäpä toimi nimiäisiin. Toki, jos kyseessä olisi ollut kastejuhla, palju olisi ollut omaperäinen vaihtoehto kastemaljaksi.

Päädyttiin siis perinteisempään mutta erittäin onnistuneeseen juhlaan, missä ihan lämpimissä sisätiloissa pidettiin puheita ja syötiin kakkua. Mukava niin.


Koristeiksi löytyi luonnosta puolukanvarpuja ja lumimarjoja

Olimme pitäneet nimen salassa kaikilta ja aloitimme juhlan nimivisalla. Ihan tyhjältä pöydältä ei arvailuun tarvinnut lähteä, sillä vihjeenä oli sukupuu ja vinkki, että nimet löytyvät suvusta joko sellaisinaan tai muunneltuna. Muuntamisesta oli vielä esimerkki, eli vaikkapa Justiinasta olisi voinut tulla Tiina tai Wilhelmista Wilhelmiina.


Nimivisailupöytä

Vieraiden arvaukset eivät saaneet enää nimeä viime hetkellä muuttumaan, sillä nimi oli jo kirjattu maistraatissa ja Kela-korttikin tullut postissa. Kivoja nimiä arvauksissa kyllä oli. Muutamakin ehdotti Lahjaa. Hiljaa, Hilmaa, Vilmaa ehdoteltiin. Ihania nimiä kaikki. Inkeriä olin itsekin miettinyt. Omaan korvaan erikoisemmista ehdotettiin Irmaa ja Reginaa.

Tuleva kummisetä oli jo etukäteen ilmoittanut arvanneensa nimen. Ei uskottu, mutta todiste oli vakuuttava - siellä se oikea nimi oli lappuun raapustettuna. Niinpä kummisetä pääsi paljastamaan nimen, jonka jälkeen kerrottiin, miten siihen päädyttiin. Tarina ei sinänsä ollut sen dramaattisempi, kun että otettiin nimipäiväkalenteri käteen ja alettiin käydä nimiä läpi. Ihan ei päästy yhteisymmärrykseen tammikuussa, mutta eipä mennyt loppuvuoteenkaan, vaan kesäkuulta löytyi molempia miellyttävä nimi, joka jätettiin harkintaan. Kun tyttö sitten syntyi, alettiin makustella nimeä käytössä ja todettiin sopivaksi. Tämä nimen valintahan tällä tavoin on tosi suomalainen juttu, kirjotin jo useamman viestin muun maalaisille kavereille, missä selitin, että tyttö tuli mutta nimeä ei ole vielä päätetty ja se annetaan vasta kuukausien päästä… Samaan aikaan jenkkikaverini julkaisi ultraäänikuvan, jossa luki "It's a girl" ja tuleva nimi. Vaikea uskoa, että kukaan suomalaisista tutuista tekisi samoin.

Valittu nimi löytyy tosiaan vähän muokaten sukupuusta, vaikka se ei ollut pakollinen lähtökohta. Sieltä poimittiin myös toinen nimi. Sukunimi otettiin Laurilta, jotta säilyy sopiva tasapaino perheessä - minä olen sukunimivähemmistössä ja Lauri sukupuolivähemmistössä.



Tarjottaviin haluttiin makujen lisäksi myös näyttäviä värejä ja molemmissa onnistuttiin

Nyt vielä pitäisi oppia kutsumaan meidän pikku Röhkistä Pihlaksi. Ehkä siinä on pointtinsa, että lapselle annetaan oikea nimi jo sikiövaiheessa tai viimeistään sairaalassa, nimittäin tässä vaiheessa uuden nimen käyttö vaatii jo harjoittelua. Kova tavoitteeni on lopettaa kutsumatta Röhkistä Röhkikseksi ennen teini-ikää.